Aamu onkin tänään kovin sateinen ja harmaa. Tällaisina aamuina pitäisi saada vaan käpertyä peiton alle lämpimään ja nukkua...nukkua...nukkua. Mutta olihan sitä noustava taas tähänkin aamuun riitelemään isomman lapsen kanssa siitä, kuinka reippaasti aamulla tulisi toimia ettei tule kiire. On se ihme, että vaikka näitä aamuja harjoitellaan joka arkiaamu niin silti lähes joka aamu mulla menee lopulta hermot ja ratkean tavalla tai toisella sitten raivoamaan. Sitten kaduttaa ja harmittaa kun en voinut taaskaan hillitä itseäni vaikka mun pitäisi olla se aikuinen...6-vuotiaalla on ihmeellinen voima saada minut hermostumaan vaikka juuri olisin päättänyt, että tänään en suutu, tänään hallitsen hermoni ja jaksan selittää ja jaksan katsella irvistyksiä, jaksan ottaa vastaan kiukuttelua ja vastaanväittämistä ja jaksan kuunnella, kun minulle huudetaan ja minua haukutaan ja minulle puhutaan rumasti ja epäkunnioittavasti *huokaus*. Mutta enpä taaskaan jaksanut. Riita tuli 40 minuuttia heräämisen jälkeen. Kestin sentään niin pitkälle. Ehkä huomenna menee jo 45 minuuttia!

Eilen taas kolahti ja kovaa kun tein lähtöä kokoukseen. Vaatekaappi on niin vihattava paikka...peilikin on vihollinen. Mikään ei sovi enää päälle ja mikään vaate ei onnistu näyttämään mun päällä enää edes siedettävältä. Olen kaivanut esiin kaikki vanhat vaatteeni ja tuntuu, etten mahdu enää edes niihin. Tämä on niin kamalaa! Se tasapaino, jossa joskus vuosi sitten olin, on taas niin hukassa. Mä olen hukassa...jossain täällä näiden kilojen sisällä lukittuna ja ahdistettuna pieneen koloon enkä mä oikein tiedä, miten tästä taas selviää. Mä olen lähes koko ikäni taistellut painoni kanssa. Muistan, kuinka 9-vuotiaana jo vedin vatsaa sisään valokuvissa ja kuinka ahdistavaa oli huomata, että vuosi vuodelta koulukuvissa oli aina vaan isompi ja isompi tyttö. 9-vuotiaasta 35-vuotiaaksi on aika pitkä aika köydä jatkuvaa sisäistä kamppailua itsensä kanssa. Näiden vuosien aikana olen suurimmaksi osaksi tuntenut tyytymättömyyttä itseäni kohtaan, joskus harvoin on ollut hetkiä, jolloin itsensä kanssa on ollut oikeasti hyvä olla. On voinut katsoa peiliin ja sanoa, että hei...sähän oletkin ihan okei. Silmät on kohdillaan ja suukin on ihan kivannäköinen, hymy parantaa kaiken. Ja kaikki muukin on kohtuullisen kohdillaan, eihän tässä mitään. Ja kaikki muuttui paremmaksi kun ennen raskautta sain niin paljon painoa pois. Kyse ei ole ollut pelkästään siis ulkoisesta muutoksesta. Myönnän kyllä että olen siinä mielessä turhamainen, että haluan näyttää hyvältä, tykkään kauniista vaatteista ja minulle on tärkeää, että olen huoliteltu kun liikun ihmisten ilmoilla. Mutta kun tähän liittyy niin paljon muutakin. Ennen kaikkea mä haluan voida hyvin omassa itsessäni! Haluan taas katsoa peiliin ja olla tyytyväinen siihen mitä olen. Minusta ei koskaan saa 170cm pitkää eikä laihaa, ei vaaleata unelmablondia, enkä mä sellainen haluakaan olla. Haluan olla minä. Haluan itseni takaisin. Se on jossain täällä...piilossa tämän ruhon sisällä. Milloin peilistä tuli mun vihollinen taas?

Tää on rohkeata kirjoittaa näin henkilökohtaisesta asiasta. Mä luulen, että monen mielestä mä olen itsevarma ja rohkea. Olenhan mä, kunhan ei ole kyse mun ulkonäöstä. Mistä tämä pakkomielle sitten johtuu? Tämä jatkuva epätasapaino? En osaa sanoa. Raskasta tämä on, sen kyllä voin sanoa. Mä voin myös sisäisesti huonosti jos ulkoisesti kaikki ei ole kunnossa. Eikä yhtään auta se, että kaikki joille asiasta puhun, sanovat että kyllä ne kilot siitä taas lähtee kuin itsestään kun imetät. No eipä lähde! Tuntuu, että lisää vaan tulee. Ihan kuin olisin uudestaan raskaana! Tätä mahaa ei piilota mikään vaate, en taivu mihinkään ja mua ahdistaa. Pitäisi olla kiitollinen tälle kropalle, että se jaksoi kasvattaa toisen ihmisen ja kantaa sitä monta kuukautta. Pitäisi muistaa, että keisarinleikkaus oli suuri ja vaativa leikkaus, ettei kaikki mennyt niinkuin oli suunniteltu mutta siitä selvittiin ja yllättävän hyvässä kunnossa, mutta ei sekään auta kun katson peiliin. Pitäisi antaa itselleen kai aikaa, mutta kun mä en enää jaksa odottaa. Mä olen niin kamalassa noidankehässä taas itseni kanssa että en tiedä, mitä tekisin. Imtän, ei saa laihduttaa. Ja koska imetän niin kroppa ei anna irroittaa mitään ylimäääräistä itsestään vaan kaikki on varattu vauvalle, jotta hän saa tarvittavan määrän ravintoa ja kasvaa. Ja koska kroppa vaatii energiaa niin ruokahan maistuu...sen tietää jokainen imettänyt nainen. Ja kun liikun niin ruokahalu kasvaa entisestään kun olen kuluttanut enemmän. Mihin tämä johtaa? No nyt tietysti pitää syödä terveellisesti! Porkkanaa ja hedelmiä ja kevyttä ruokaa niin kyllähän ne kilot sit putoaa. Joo joo...mutta mä imetän. Kaikki mitä mä syön tuntuu kertyvän kaulan ja polvien väliin. Mä en varmaan koskaan ole ollut näin suuri.

Olen käynyt salaa kokeilemassa mun vanhoja vaatteita, niitä pieniä. Tai siis normaalikokoisia. Housut jää heti polvien jälkeen jumiin ja paitoja en kunnolla saa edes päälle. Jos jotkut housut saa kiskottua ylös asti niin vyötärö on ainakin 15cm liian pieni. Nyt vasta tajuan, kuinka kohtuullisen normaalikokoinen jo olinkaan! Miksi taas olen näin suuri? Ja vastaus: katso peiliin, siellä on syyllinen. Eikä taaskaan helpota oloa yhtään.

Mä olen naurettava varmaan monenkin mielestä. Mutta musta ei tunnu siltä. Musta tuntuu tosi pahalta. Äitinä mä olen onnellisempi kuin koskaan. Itseni kanssa...tarvitseeko sanoakaan kuinka vaikeaa tämä taas on. Mussa on pahasti vialla jotain enkä tiedä, miten mut saisi korjattua. Miksi mulla on pakkomielle painoni kanssa? Miksen mä voi olla tyytyväinen tähän? Mä käyn jatkuvaa sotaa itseni kanssa. Ja kun mä olen jo ollut siellä tasapainossa, se tekee tästä vielä vaikeampaa kun tiedän, millaista on kun oikeasti on sinut itsensä kanssa. Nyt ollaan hukassa ja kunnolla ja ainoa keino nousta täältä on saada nämä kilot taas pois. Ja noidankehä on taas valmis. Miten pudottaa painoa kun ei saa laihduttaa? Missä vaiheessa tämä kaikki käy liian raskaaksi? Missä vaiheessa mun on lopetettava vauvan imetys oman terveyteni takia? Olenko huono äiti jos tällaisen takia lopetan hyvin sujuvan imetyksen? Ja kun kuitenkin tällä kertaa olen suunnattomasti nauttinut kun saan ruokkia oman lapseni ihan itse. Imettäminen on niin henkinen juttu. Mä olen kertakaikkiaan ihan sekaisin. Tässä varmaan jotain hormoneillakin taas tekemistä, mutta sekään tieto ei mua auta.

Mä tunnen itseni. Mä en ole koskaan saanut laihdutettua syömällä. Tai no yhden kerran, ennen kuin aloin odottaa tuota esikoista. Silloin sain ruokavaliota muuttamalla pudotettua 12 kiloa. Sen jälkeen en ole syömällä onnistunut. Mun itsehillintä ei ole riittänyt siihen. Siksi se xtravaganzan täysvauhti sopi mulle täydellisesti, oli helppoa kieltäytyä kaikesta. Ja kun paino putosi, sain sen pidettyä kurissa. Sitä moni silloin epäili, sanoivat ettei tuollaiset laihdutukset ole mistään kotoisin kun ei syödä mitään, paino tulee takas kun kuuri loppuu. Ei tullut. Raskausaikana ne tuli. Ei ollut itsehillintää. Mä en voi antaa edes pikkurilliä. Mä menen sit kokonaan.

Ja nyt olen taas tilanteessa, jossa vihaan olla. Mä en tunne tätä kehoa. Mä en hahmota rajojani ja törmäilen joka paikkaan. Mihin suuntaan mä tästä lähden?