Jos nyt kirjoittaisi hiukan tännekin monen kuukauden tauon jälkeen...No niin, pienokainen on syntynyt ja kaikki on loppujen lopuksi aivan loistavasti. Tyttö syntyi suunnitellusti keisarinleikkauksella Hämeenlinnassa viime tiistaina eli 10.8 klo 12.30. Syntymäpainoa oli 3330g ja pituutta 49cm eli hiukan on isompi mitä isosiskonsa syntyessään. Paksu melkein musta tukka, ihan kuin Idalla syntyessään. Idalla oli tukkaa vaan vähän vähemmän. Tytöt on kuin 2 marjaa, samasta puusta veistetty ulkonäön puolesta mutta luonteet eroaa kuin yö ja päivä, ainakin tällä hetkellä! Ida oli todella vaativa ja hermostui heti kun hommat ei sujuneet kuin rasvattu. Tämä pieni uusi prinsessa taas on paljon kärsivällisempi eikä ainakaan vielä turhia itkeskele. Vatsanväänteitä hiukan on ollut kun mulla on vielä antibioottikuuri päällä mutta muuten on hyvinkin tyytyväisen oloinen. Pikkuinen saattaa makoilla hissuksiin sängyssään tai sitterissä ja ihmetellä tummansinisillä silmillään tätä maailmaa pitkänkin aikaa ennenkuin edes tajuan, että toinen on hereillä kun ei mitään ääntä kuulu :). Raskausaikana pelkäsinkin, että mitä jos tämä lapsi on yhtä "vaikea" kuin Ida, miten mahtaisin nyt jaksaa kaikki yöhuudot ja heräilyt, vähän nukkumisen ja oman ajan puuttumisen. Mutta  tällä hetkellä, kun syntymästä on kulunut viikko, vaikuttaa hyvinkin lupaavalta ja mä voin oikein hyvin. Tietysti unet on vähissä mutta ne, mitä saa nukuttua, on laadultaan paljon parempaa mitä silloin kun Ida oli ihan vauva. Raskausaikana mulla oli myös kauhea huoli siitä, että en oikein tuntenut yhteyttä masussa kasvavaan vauvaan. Asia tuli niin yllätyksenä ja odottamatta että siinä riitti sulattelemista. Vaikeahko alkuraskaus vei voimia ja hankala loppuraskaus myös hiukan huoletti. Kun odotin Idaa niin meidän välillä oli heti alusta saakka jokin erityinen yhteys. Jotenkin oudosti sitä tiesi, millainen vauva sieltä masusta tulee. Nimikin oli niin selvä ja kun Ida syntyi, tuntui kaikki hän heti niin omalta. Kun odotin Maria ( tämän uuden perheenjäsenen nimeksi todellakin tulee Mari), niin en yhtään tiennyt millaista lasta odotan. Liikkeet tuntui tosi hyvin ja yritin välillä vähän vauvalle jutellakin mutta tunne oli niin erilainen kuin Idan kanssa. Tämä huoletti tosi paljon. Löytyykö se side meidän välille sitten syntymän jälkeen vai miten tässä mahtaa käydä...Hiukan asiasta puhuin parille kaverille, joilla on lapsia ja he lohduttivat sanomalla, että ensimmäinen on aina erityinen, toisen kanssa tietää jo mitä on odotettavissa niin se on aivan erilaista se odotusaika. Lupasivat että side löytyy kyllä. Ja niinhän se löytyikin, saman tien kun Marin sain ensimmäistä kertaa syliini. Ei epäilystäkään ettenkö rakastaisi tätä lasta koko sydämestäni ja antaisi jopa henkeni hänen puolestaan! Ja kuinka kuitenkaan näin vahvat tunteet eivät vähennä yhtään rakkautta esikoista kohtaan! Kyllä rakkaus on outoa...sitä vaan riittää ja riittää...Huolet olivat siis ihan turhia.

Marin syntymä oli ennalta suunniteltu ahtaan lantion takia. Ida syntyi myös sektiolla. Silloin oli Loimaalla vielä synnytykset, nyt meidät ohjataan tältä alueelta Hämeenlinnaan. Idan syntymän jälkeen sain kohtutulehduksen ja nyt toiveena oli, että selviäisin sektiosta helpommalla. Kaikki näyttikin siltä, olen hiukan pienempi mitä Idaa odottaessani ja kroppa oli treenauksen jälkeen paremmassa kunnossa. Odotukset olivat korkealla. Koko raskauden ajan hemoglobiinitaso oli matala ja verenpaineet matalalla. Loppuraskaudesta ilmeni ajoittain sydämen tykytyksiä ja hengenahdistusta, neuvolassa sanottiin että tämä on ihan normaalia kun vauva oli niin korkealla ja painoi keuhkojen alaosaan. Leikkaus jännitti aika paljon kuitenkin koska tiesin entuudestaan sen olevan suuri ja siinä on omat riskinsä.

Leikkaussalissa oli tosi kiva henkilökunta, yllättävän paljon porukkaa ihan vaan mua varten! Ja vauvaa tietenkin :). Osaston ylilääkäri avusti erikoistuvaa nuorta naislääkäriä leikkauksessa. Ylilääkärin nimi oli Thomas, anestesilääkärin nimi oli Tuuli mutta varsinaisen leikkauksen tehneestä lääkäristä en muista mitään. Kaikki kyllä esittäytyivät mut eihän siinä mitään jää mieleen. Spinaalipuudutuksessa sektio tehtiin. Jo heti alusta saakka ilmeni vaikeuksia. Mun verenpaineet oli aivan liian matalat, matalimmillaan yläpaine oli reilusti alle 80 ja alapaine jotain 50-luokkaa. Oksensin ja hoitajat lääkitsi minkä kerkes. Molemmissa käsissä oli tipat ja yhteensä ainakin 4 pussia tippui koko ajan nesteitä. Puolen vuorokauden aikana muhun pumpattiin 8 litraa nesteitä joten voit kuvitella, kuinka turvonnut olin! Spinaalipuudutus nousi kohtuullisen korkealle ja anestesialääkäri nosti pääpuoltani ylös ettei puudutus enempää nousisi. Varsinainen leikkaus meni hienosti. Oli tosi taitavat lääkärit. Tekivät rauhallisesti töitä ja erittäin siistiä. Haava on noin 15cm pienempi mitä Idasta! Muistan, kuinka Annukka (yksi avustavista hoitajista) sanoi, että täältähän syntyy eskimo! Niin paksu ja tumma tukka Marilla syntyessään oli ja iho oli lapsikinasta tosi valkoinen. Hienot ensi itkut kajahti ilmoille saman tien kun vauva oli ulkona masusta. Helpottava ja onnellinen tunne...Vähän ajan päästä hoitaja toi Marin näytille. Ajattelin vaan että huh, siinäpäs on todellakin kinainen vauva, eivät takuulla saa puhtaaksi millään! Mutta kyllä ne Marin vaan pestyä saivat ja valkoinen tatinan alta paljastui aivan mielettömän kaunis lapsi. Isä lähti hoitajien kanssa kylvettämään pientä ja mä jäin tikattavaksi.

Sitten alkoivat ne kunnon ongelmat. Maha saatiin kiinni ja mut siirrettiin takas sairaalasänkyyn jolloin happisaturaatio laski vaarallisen matalaksi, paineet olivat koko ajan matalalla ja nyt alkoin myös sydän tykyttämään reilua tahtia rinnassa. Heräämössä olin kiinni monitoreissa ja anestesialääkäri seurasi mun tilaa säännöllisesti. Happisaturaatio oli happimaskista huolimatta siinä 85%,  verenpaineet toistuvasti matalat ja syke noin 120 koko ajan. Labrahoitaja kävi usein ottamassa verta. Lääkäri halusi musta keuhkokuvan. Olin ollut (kuten koko perhe) hieman flunssainen viikon, sitkeää limaa oli jo monta päivää ollut keuhkoputkissa mutta ei nuhaa eikä kuumetta. Lääkäri halusi sulkea pois keuhkokuumeen. Epäili, että olisin leikkaussalissa saattanut vetää oksennusta henkeen mutta en itse ollut huomannut tällaista ollenkaan. Keuhkokuva oli kuitenkin siisti. Varsinkin vasemmalta puolelta keuhkoista kuului ritinöitä ja lääkäri halusi lähettää mut tt-kuvaan, sillä siinä näkyisi mahdollinen keuhkoveritulppa. Kun itse on hoitaja niin tietää jotain asioista ja huoli iski minuunkin siinä vaiheessa kun lääkäri otti tuolin sängyn viereen, istui siihen vakavana ja alkoi kertoa, mitä vaihtoehtoja tähän mun tilaan oli...keuhkokuume, lapsivesitulppa, keuhkoveritulppa...Keuhkokuume oli jo tutkittu, sitä se ei ollut mutta oireet viittasivat vielä vakavampaan ja niinpä mut kärrättiin sinne tt-kuvaan pikaisesti. Happi pidettiin koko ajan päällä, kipulääkkeitä piti olla mukana sillä kivut olivat valtaisat puudutuksen loputtua. Myöhemmin kuulin, että minuun oli pumpattu 100% kipulääkkeet, enempää ei ihmiselle voi enää antaa...Paluumatka heräämöön piti selvitä ilman happea ja tässä tulikin tiukka paikka. On sanoinkuvaamattoman kamala tunne kun haukot ilmaa, etkä saa! Keuhkot eivät vaan suostu vastaanottamaan happea niin paljon kuin tarvitsisit! Sillä hetkellä iski jo epäilys siitä, että mahdanko tästä enää selvitäkään. Pistin silmät kiinni ja keskitin kaikki voimavarat vain hengittämiseen ja hoitajat vilisivät ympärillä, pumppasivat paineella nesteitä kehoon ja happea annettiin maskilla. Lääkärikin hälytettiin paikalle. Tilanne onneksi rauhoittui, taju pysyi koko ajan. Lääkäri halusi ottaa musta valtimoverinäytteen jotta näkisi varmasti, millaisia ne mun verikaasut oikein on, kuinka happi ja hiilidioksidi kropassa pyörii. Mua oli siihen mennessä pistelty jo niin paljon ettei mikään enää miltään tuntunut. Tulos oli huono. Tai no, hiilidioksidi poistui hyvin mutta happiarvo oli aivan liian matala. TT-kuvan tuloskin tuli nopeasti. Kun sain kuulla, että keuhkoveritulppaa tai muutakaan tulppaan liittyvää ei nähty olin todella huojentunut! Syyksi paljastui se, että jostain syystä 20% mun keuhkoista oli kasassa! Keukojen alaosat eivät siis toimineet lainkaan! Syitä voi olla monia: jo raskausaikana vauva on saattanut painaa keuhkoihin jo jonkin aikaa ja tila on kehittynyt pikku hiljaa, ylipaino altistaa, tuo ihmeellinen hengitystieinfektio joka mulla oli viikon jo ollut ja mieleeni tuli jälkeenpäin, että olikohan tuo puudutuskin päässyt hieman liian korkealle. Niissäkin kun on aina omat riskinsä. Mutta pääasia oli, että syy löytyi ja nyt alettiin miettimään, että miten sitä hoidetaan. Lääkäri mietti painehoitoakin, mutta ylilääkärin kanssa keskusteltuaan, olivat tulleet lopputulokseen, että pyritään saamaan minut ensin kivuttomaksi jotta se hengittäminen senkin avulla helpottuisi. Epiduraalipuudutus laitettiin, se valitettavasti ei onnistunut täydellisesti. Navasta vasen puoli alavatsasta ja vasen reisi puutui mutta oikea puoli ei juurikaan. Se helpotti kuitenkin kipua sen verran että hengitys alkoi pikku hiljaa sujumaan paremmin ja illalla klo 18.45 lääkäri sanoi, että keuhkot kuulostavat jo paljon paremmalta. Happisaturaatio oli noussut, maskilla se pyöri siinä 93-96% asteikolla joten huomattava parannus! Fysioterapeutti tulisi seuraavana päivänä opettamaan mulle pulloon puhallusta jolla saisi keuhkoja aktivoitua. Kaikki alkoi vaikuttaa paremmalta. Mies ei vaan tiennyt missä viivyin...sain soitettua hänelle kuuden jälkeen illalla ja lyhyesti kerrottua että jonkin ajan päästä pääsen osastolle. Ääntä ei paljonkaan kurkusta tullut, happi kuivasi kaiken ja olin kovin limainen. Suu oli ihan kuiva vaikka nesteitä pumpattiin suoneen koko ajan.

Lopulta pääsin osastolle siinä klo 19 aikaan. Perhe odotti siellä huolissaan. Olin varoittanut Idaa etukäteen siitä, että olen aika hurjannäköinen siellä letkujen ja kaikkien keskellä. Ida otti asian aika rauhallisesti eikä onneksi pelästynyt. Sain Marin ensimmäistä kertaa syliini ja kaikki pelot ja huolet kaikkosivat. Mä olin kuin olinkin selvinnyt!

Perhe joutui lähtemään, jäin huonekaverin kanssa kaksin. Hänelle tehtiin ennen mua sektio joten oltiin molemmat vuodepotilaina. Varjoaineesta johtuen rinnat piti tyhjentää ja sitten pääsin imettämään vauvaa ensimmäistä kertaa. Hoitajat tarjosivat pulloa kun luulivat, etten jaksaisi mutta totta kai jaksoin! Annoin Marin kuitenkin yöksi hoitoon sillä kivut olivat tosi kovat ja yö oli pitkä ja tuskainen. Hoitajat kävivät usein. Mielessä pyöri vaan ajatus siitä, että joutuisin pitkäänkin olemaan sängyssä sillä olo oli aivan hirveä. Lääkkeistä huolimatta kipuja oli jatkuvasti, pää meni vain mukavasti sekaisin kun lääkkeitä annettiin suoraan suoneen, epiduraalitilassa oli kipupumppu ja tarvittaessa sain kipulääkettä vielä lihakseenkin. Mutta jotain outoa tapahtui seuraavana aamuna. Hoitaja laittoi kipupumpun kiinni jotta puudutus lakkaisi ja mahdollisesti pääsisin ylös sinä päivänä. Mitä nopeampaa pääsee sängystä, sitä nopeampaa alkaa toipumaan. Verenpaineet olivat tasoittuneet, sykekin laskenut ja yht'äkkiä huomasin, kuinka olo alkoi selkenemään ja paranemaan. Se oli uskomatonta! Kipulääkkeitä vähennettiin ja olo parani. Kipuja tietenkin oli, mutta pystyin paljon paremmin liikkumaan sängyssä. Kipuhoitajakin kävi juttelemassa ja yhdessä ihmeteltiin, että miten näin voi käydä...musta kyllä tuntuu, että mulla oli paljon parantavia enkeleitä mukana. Yöllä tuli nimittäin niin vilpittömästi pyydettyä apua kipujen helpottamiseen että takuulla joku kuuli ja apuja saatiin ja paljon! Puolen päivän aikaan pääsin vessaan ja illansuussa köpöttelin itsekseni jo suihkuun ilman mitään ylimääräisiä letkuja! Kaikki ihmettelivät...ja mä olin vaan niin kiitollinen ja onnellinen siitä, että olin selvinnyt näin hienosti kaikista vaikeuksista!

Lääkäritkin kävivät mua moikkaamassa ja juttelemassa. Käytiin läpi leikkausta ja näitä komplikaatioita. Oli päätetty varmuuden vuoksi aloittaa mulle vielä antibioottikuuri joka olikin fiksu veto. Tulehdusarvot kohosivat pitkälti yli 100:n ja kuumettakin oli parina päivänä mutta olo parani näistä huolimatta koko ajan tasaiseen tahtiin. Perjantaina pyysin jo päästä kotiin ja koska Mari oli terve, mun voimat palanneet hyvin ja labra-arvot parantuneet, saimme luvan lähteä kotiin.

Nyt kaikki on jo paremmin, itseasiassa oikein hyvin. Hormonit heittävät aika vähän, lähinnä saan sellaisia ihania yli-onnellisuuden puuskia ja itken onnesta kun katselen noita ihania lapsiani joiden eteen tekisin ihan mitä vain. Nöyrä ja kiitollinen olo. En tiedä, kuinka lähellä todellisuudessa olin menettää tämän kaiken mutta tuntuu, että aika lähellä käytiin. Ainakin tunnetasolla. Enkä todellakaan ollut valmis lähtemään minnekään. Selvisin, kun päätin, etten anna periksi tuumaakaan vaan taistelen ja paranen. Asenne ratkaisee ja kun on minkä vuoksi taistella ja selvitä. Ihana elämä, ihanat ystävät, ihana perhe. Elämänarvot saivat ehkä hieman tuuletusta.

Olen taas vahvempi ja viisaampikin varmaan. On aivan voittaja-olo. Selvisin. Olen onnellinen. Onnellisempi kuin koskaan. Kiitos on liian laimea sana kuten olen viime aikoina huomannut mutta miten sen muutenkaan ilmaisee. Kiitos niin näkyville kuin näkymättömillekin auttajille <3.