Aamu onkin tänään kovin sateinen ja harmaa. Tällaisina aamuina pitäisi saada vaan käpertyä peiton alle lämpimään ja nukkua...nukkua...nukkua. Mutta olihan sitä noustava taas tähänkin aamuun riitelemään isomman lapsen kanssa siitä, kuinka reippaasti aamulla tulisi toimia ettei tule kiire. On se ihme, että vaikka näitä aamuja harjoitellaan joka arkiaamu niin silti lähes joka aamu mulla menee lopulta hermot ja ratkean tavalla tai toisella sitten raivoamaan. Sitten kaduttaa ja harmittaa kun en voinut taaskaan hillitä itseäni vaikka mun pitäisi olla se aikuinen...6-vuotiaalla on ihmeellinen voima saada minut hermostumaan vaikka juuri olisin päättänyt, että tänään en suutu, tänään hallitsen hermoni ja jaksan selittää ja jaksan katsella irvistyksiä, jaksan ottaa vastaan kiukuttelua ja vastaanväittämistä ja jaksan kuunnella, kun minulle huudetaan ja minua haukutaan ja minulle puhutaan rumasti ja epäkunnioittavasti *huokaus*. Mutta enpä taaskaan jaksanut. Riita tuli 40 minuuttia heräämisen jälkeen. Kestin sentään niin pitkälle. Ehkä huomenna menee jo 45 minuuttia!

Eilen taas kolahti ja kovaa kun tein lähtöä kokoukseen. Vaatekaappi on niin vihattava paikka...peilikin on vihollinen. Mikään ei sovi enää päälle ja mikään vaate ei onnistu näyttämään mun päällä enää edes siedettävältä. Olen kaivanut esiin kaikki vanhat vaatteeni ja tuntuu, etten mahdu enää edes niihin. Tämä on niin kamalaa! Se tasapaino, jossa joskus vuosi sitten olin, on taas niin hukassa. Mä olen hukassa...jossain täällä näiden kilojen sisällä lukittuna ja ahdistettuna pieneen koloon enkä mä oikein tiedä, miten tästä taas selviää. Mä olen lähes koko ikäni taistellut painoni kanssa. Muistan, kuinka 9-vuotiaana jo vedin vatsaa sisään valokuvissa ja kuinka ahdistavaa oli huomata, että vuosi vuodelta koulukuvissa oli aina vaan isompi ja isompi tyttö. 9-vuotiaasta 35-vuotiaaksi on aika pitkä aika köydä jatkuvaa sisäistä kamppailua itsensä kanssa. Näiden vuosien aikana olen suurimmaksi osaksi tuntenut tyytymättömyyttä itseäni kohtaan, joskus harvoin on ollut hetkiä, jolloin itsensä kanssa on ollut oikeasti hyvä olla. On voinut katsoa peiliin ja sanoa, että hei...sähän oletkin ihan okei. Silmät on kohdillaan ja suukin on ihan kivannäköinen, hymy parantaa kaiken. Ja kaikki muukin on kohtuullisen kohdillaan, eihän tässä mitään. Ja kaikki muuttui paremmaksi kun ennen raskautta sain niin paljon painoa pois. Kyse ei ole ollut pelkästään siis ulkoisesta muutoksesta. Myönnän kyllä että olen siinä mielessä turhamainen, että haluan näyttää hyvältä, tykkään kauniista vaatteista ja minulle on tärkeää, että olen huoliteltu kun liikun ihmisten ilmoilla. Mutta kun tähän liittyy niin paljon muutakin. Ennen kaikkea mä haluan voida hyvin omassa itsessäni! Haluan taas katsoa peiliin ja olla tyytyväinen siihen mitä olen. Minusta ei koskaan saa 170cm pitkää eikä laihaa, ei vaaleata unelmablondia, enkä mä sellainen haluakaan olla. Haluan olla minä. Haluan itseni takaisin. Se on jossain täällä...piilossa tämän ruhon sisällä. Milloin peilistä tuli mun vihollinen taas?

Tää on rohkeata kirjoittaa näin henkilökohtaisesta asiasta. Mä luulen, että monen mielestä mä olen itsevarma ja rohkea. Olenhan mä, kunhan ei ole kyse mun ulkonäöstä. Mistä tämä pakkomielle sitten johtuu? Tämä jatkuva epätasapaino? En osaa sanoa. Raskasta tämä on, sen kyllä voin sanoa. Mä voin myös sisäisesti huonosti jos ulkoisesti kaikki ei ole kunnossa. Eikä yhtään auta se, että kaikki joille asiasta puhun, sanovat että kyllä ne kilot siitä taas lähtee kuin itsestään kun imetät. No eipä lähde! Tuntuu, että lisää vaan tulee. Ihan kuin olisin uudestaan raskaana! Tätä mahaa ei piilota mikään vaate, en taivu mihinkään ja mua ahdistaa. Pitäisi olla kiitollinen tälle kropalle, että se jaksoi kasvattaa toisen ihmisen ja kantaa sitä monta kuukautta. Pitäisi muistaa, että keisarinleikkaus oli suuri ja vaativa leikkaus, ettei kaikki mennyt niinkuin oli suunniteltu mutta siitä selvittiin ja yllättävän hyvässä kunnossa, mutta ei sekään auta kun katson peiliin. Pitäisi antaa itselleen kai aikaa, mutta kun mä en enää jaksa odottaa. Mä olen niin kamalassa noidankehässä taas itseni kanssa että en tiedä, mitä tekisin. Imtän, ei saa laihduttaa. Ja koska imetän niin kroppa ei anna irroittaa mitään ylimäääräistä itsestään vaan kaikki on varattu vauvalle, jotta hän saa tarvittavan määrän ravintoa ja kasvaa. Ja koska kroppa vaatii energiaa niin ruokahan maistuu...sen tietää jokainen imettänyt nainen. Ja kun liikun niin ruokahalu kasvaa entisestään kun olen kuluttanut enemmän. Mihin tämä johtaa? No nyt tietysti pitää syödä terveellisesti! Porkkanaa ja hedelmiä ja kevyttä ruokaa niin kyllähän ne kilot sit putoaa. Joo joo...mutta mä imetän. Kaikki mitä mä syön tuntuu kertyvän kaulan ja polvien väliin. Mä en varmaan koskaan ole ollut näin suuri.

Olen käynyt salaa kokeilemassa mun vanhoja vaatteita, niitä pieniä. Tai siis normaalikokoisia. Housut jää heti polvien jälkeen jumiin ja paitoja en kunnolla saa edes päälle. Jos jotkut housut saa kiskottua ylös asti niin vyötärö on ainakin 15cm liian pieni. Nyt vasta tajuan, kuinka kohtuullisen normaalikokoinen jo olinkaan! Miksi taas olen näin suuri? Ja vastaus: katso peiliin, siellä on syyllinen. Eikä taaskaan helpota oloa yhtään.

Mä olen naurettava varmaan monenkin mielestä. Mutta musta ei tunnu siltä. Musta tuntuu tosi pahalta. Äitinä mä olen onnellisempi kuin koskaan. Itseni kanssa...tarvitseeko sanoakaan kuinka vaikeaa tämä taas on. Mussa on pahasti vialla jotain enkä tiedä, miten mut saisi korjattua. Miksi mulla on pakkomielle painoni kanssa? Miksen mä voi olla tyytyväinen tähän? Mä käyn jatkuvaa sotaa itseni kanssa. Ja kun mä olen jo ollut siellä tasapainossa, se tekee tästä vielä vaikeampaa kun tiedän, millaista on kun oikeasti on sinut itsensä kanssa. Nyt ollaan hukassa ja kunnolla ja ainoa keino nousta täältä on saada nämä kilot taas pois. Ja noidankehä on taas valmis. Miten pudottaa painoa kun ei saa laihduttaa? Missä vaiheessa tämä kaikki käy liian raskaaksi? Missä vaiheessa mun on lopetettava vauvan imetys oman terveyteni takia? Olenko huono äiti jos tällaisen takia lopetan hyvin sujuvan imetyksen? Ja kun kuitenkin tällä kertaa olen suunnattomasti nauttinut kun saan ruokkia oman lapseni ihan itse. Imettäminen on niin henkinen juttu. Mä olen kertakaikkiaan ihan sekaisin. Tässä varmaan jotain hormoneillakin taas tekemistä, mutta sekään tieto ei mua auta.

Mä tunnen itseni. Mä en ole koskaan saanut laihdutettua syömällä. Tai no yhden kerran, ennen kuin aloin odottaa tuota esikoista. Silloin sain ruokavaliota muuttamalla pudotettua 12 kiloa. Sen jälkeen en ole syömällä onnistunut. Mun itsehillintä ei ole riittänyt siihen. Siksi se xtravaganzan täysvauhti sopi mulle täydellisesti, oli helppoa kieltäytyä kaikesta. Ja kun paino putosi, sain sen pidettyä kurissa. Sitä moni silloin epäili, sanoivat ettei tuollaiset laihdutukset ole mistään kotoisin kun ei syödä mitään, paino tulee takas kun kuuri loppuu. Ei tullut. Raskausaikana ne tuli. Ei ollut itsehillintää. Mä en voi antaa edes pikkurilliä. Mä menen sit kokonaan.

Ja nyt olen taas tilanteessa, jossa vihaan olla. Mä en tunne tätä kehoa. Mä en hahmota rajojani ja törmäilen joka paikkaan. Mihin suuntaan mä tästä lähden?

 

Jos nyt kirjoittaisi hiukan tännekin monen kuukauden tauon jälkeen...No niin, pienokainen on syntynyt ja kaikki on loppujen lopuksi aivan loistavasti. Tyttö syntyi suunnitellusti keisarinleikkauksella Hämeenlinnassa viime tiistaina eli 10.8 klo 12.30. Syntymäpainoa oli 3330g ja pituutta 49cm eli hiukan on isompi mitä isosiskonsa syntyessään. Paksu melkein musta tukka, ihan kuin Idalla syntyessään. Idalla oli tukkaa vaan vähän vähemmän. Tytöt on kuin 2 marjaa, samasta puusta veistetty ulkonäön puolesta mutta luonteet eroaa kuin yö ja päivä, ainakin tällä hetkellä! Ida oli todella vaativa ja hermostui heti kun hommat ei sujuneet kuin rasvattu. Tämä pieni uusi prinsessa taas on paljon kärsivällisempi eikä ainakaan vielä turhia itkeskele. Vatsanväänteitä hiukan on ollut kun mulla on vielä antibioottikuuri päällä mutta muuten on hyvinkin tyytyväisen oloinen. Pikkuinen saattaa makoilla hissuksiin sängyssään tai sitterissä ja ihmetellä tummansinisillä silmillään tätä maailmaa pitkänkin aikaa ennenkuin edes tajuan, että toinen on hereillä kun ei mitään ääntä kuulu :). Raskausaikana pelkäsinkin, että mitä jos tämä lapsi on yhtä "vaikea" kuin Ida, miten mahtaisin nyt jaksaa kaikki yöhuudot ja heräilyt, vähän nukkumisen ja oman ajan puuttumisen. Mutta  tällä hetkellä, kun syntymästä on kulunut viikko, vaikuttaa hyvinkin lupaavalta ja mä voin oikein hyvin. Tietysti unet on vähissä mutta ne, mitä saa nukuttua, on laadultaan paljon parempaa mitä silloin kun Ida oli ihan vauva. Raskausaikana mulla oli myös kauhea huoli siitä, että en oikein tuntenut yhteyttä masussa kasvavaan vauvaan. Asia tuli niin yllätyksenä ja odottamatta että siinä riitti sulattelemista. Vaikeahko alkuraskaus vei voimia ja hankala loppuraskaus myös hiukan huoletti. Kun odotin Idaa niin meidän välillä oli heti alusta saakka jokin erityinen yhteys. Jotenkin oudosti sitä tiesi, millainen vauva sieltä masusta tulee. Nimikin oli niin selvä ja kun Ida syntyi, tuntui kaikki hän heti niin omalta. Kun odotin Maria ( tämän uuden perheenjäsenen nimeksi todellakin tulee Mari), niin en yhtään tiennyt millaista lasta odotan. Liikkeet tuntui tosi hyvin ja yritin välillä vähän vauvalle jutellakin mutta tunne oli niin erilainen kuin Idan kanssa. Tämä huoletti tosi paljon. Löytyykö se side meidän välille sitten syntymän jälkeen vai miten tässä mahtaa käydä...Hiukan asiasta puhuin parille kaverille, joilla on lapsia ja he lohduttivat sanomalla, että ensimmäinen on aina erityinen, toisen kanssa tietää jo mitä on odotettavissa niin se on aivan erilaista se odotusaika. Lupasivat että side löytyy kyllä. Ja niinhän se löytyikin, saman tien kun Marin sain ensimmäistä kertaa syliini. Ei epäilystäkään ettenkö rakastaisi tätä lasta koko sydämestäni ja antaisi jopa henkeni hänen puolestaan! Ja kuinka kuitenkaan näin vahvat tunteet eivät vähennä yhtään rakkautta esikoista kohtaan! Kyllä rakkaus on outoa...sitä vaan riittää ja riittää...Huolet olivat siis ihan turhia.

Marin syntymä oli ennalta suunniteltu ahtaan lantion takia. Ida syntyi myös sektiolla. Silloin oli Loimaalla vielä synnytykset, nyt meidät ohjataan tältä alueelta Hämeenlinnaan. Idan syntymän jälkeen sain kohtutulehduksen ja nyt toiveena oli, että selviäisin sektiosta helpommalla. Kaikki näyttikin siltä, olen hiukan pienempi mitä Idaa odottaessani ja kroppa oli treenauksen jälkeen paremmassa kunnossa. Odotukset olivat korkealla. Koko raskauden ajan hemoglobiinitaso oli matala ja verenpaineet matalalla. Loppuraskaudesta ilmeni ajoittain sydämen tykytyksiä ja hengenahdistusta, neuvolassa sanottiin että tämä on ihan normaalia kun vauva oli niin korkealla ja painoi keuhkojen alaosaan. Leikkaus jännitti aika paljon kuitenkin koska tiesin entuudestaan sen olevan suuri ja siinä on omat riskinsä.

Leikkaussalissa oli tosi kiva henkilökunta, yllättävän paljon porukkaa ihan vaan mua varten! Ja vauvaa tietenkin :). Osaston ylilääkäri avusti erikoistuvaa nuorta naislääkäriä leikkauksessa. Ylilääkärin nimi oli Thomas, anestesilääkärin nimi oli Tuuli mutta varsinaisen leikkauksen tehneestä lääkäristä en muista mitään. Kaikki kyllä esittäytyivät mut eihän siinä mitään jää mieleen. Spinaalipuudutuksessa sektio tehtiin. Jo heti alusta saakka ilmeni vaikeuksia. Mun verenpaineet oli aivan liian matalat, matalimmillaan yläpaine oli reilusti alle 80 ja alapaine jotain 50-luokkaa. Oksensin ja hoitajat lääkitsi minkä kerkes. Molemmissa käsissä oli tipat ja yhteensä ainakin 4 pussia tippui koko ajan nesteitä. Puolen vuorokauden aikana muhun pumpattiin 8 litraa nesteitä joten voit kuvitella, kuinka turvonnut olin! Spinaalipuudutus nousi kohtuullisen korkealle ja anestesialääkäri nosti pääpuoltani ylös ettei puudutus enempää nousisi. Varsinainen leikkaus meni hienosti. Oli tosi taitavat lääkärit. Tekivät rauhallisesti töitä ja erittäin siistiä. Haava on noin 15cm pienempi mitä Idasta! Muistan, kuinka Annukka (yksi avustavista hoitajista) sanoi, että täältähän syntyy eskimo! Niin paksu ja tumma tukka Marilla syntyessään oli ja iho oli lapsikinasta tosi valkoinen. Hienot ensi itkut kajahti ilmoille saman tien kun vauva oli ulkona masusta. Helpottava ja onnellinen tunne...Vähän ajan päästä hoitaja toi Marin näytille. Ajattelin vaan että huh, siinäpäs on todellakin kinainen vauva, eivät takuulla saa puhtaaksi millään! Mutta kyllä ne Marin vaan pestyä saivat ja valkoinen tatinan alta paljastui aivan mielettömän kaunis lapsi. Isä lähti hoitajien kanssa kylvettämään pientä ja mä jäin tikattavaksi.

Sitten alkoivat ne kunnon ongelmat. Maha saatiin kiinni ja mut siirrettiin takas sairaalasänkyyn jolloin happisaturaatio laski vaarallisen matalaksi, paineet olivat koko ajan matalalla ja nyt alkoin myös sydän tykyttämään reilua tahtia rinnassa. Heräämössä olin kiinni monitoreissa ja anestesialääkäri seurasi mun tilaa säännöllisesti. Happisaturaatio oli happimaskista huolimatta siinä 85%,  verenpaineet toistuvasti matalat ja syke noin 120 koko ajan. Labrahoitaja kävi usein ottamassa verta. Lääkäri halusi musta keuhkokuvan. Olin ollut (kuten koko perhe) hieman flunssainen viikon, sitkeää limaa oli jo monta päivää ollut keuhkoputkissa mutta ei nuhaa eikä kuumetta. Lääkäri halusi sulkea pois keuhkokuumeen. Epäili, että olisin leikkaussalissa saattanut vetää oksennusta henkeen mutta en itse ollut huomannut tällaista ollenkaan. Keuhkokuva oli kuitenkin siisti. Varsinkin vasemmalta puolelta keuhkoista kuului ritinöitä ja lääkäri halusi lähettää mut tt-kuvaan, sillä siinä näkyisi mahdollinen keuhkoveritulppa. Kun itse on hoitaja niin tietää jotain asioista ja huoli iski minuunkin siinä vaiheessa kun lääkäri otti tuolin sängyn viereen, istui siihen vakavana ja alkoi kertoa, mitä vaihtoehtoja tähän mun tilaan oli...keuhkokuume, lapsivesitulppa, keuhkoveritulppa...Keuhkokuume oli jo tutkittu, sitä se ei ollut mutta oireet viittasivat vielä vakavampaan ja niinpä mut kärrättiin sinne tt-kuvaan pikaisesti. Happi pidettiin koko ajan päällä, kipulääkkeitä piti olla mukana sillä kivut olivat valtaisat puudutuksen loputtua. Myöhemmin kuulin, että minuun oli pumpattu 100% kipulääkkeet, enempää ei ihmiselle voi enää antaa...Paluumatka heräämöön piti selvitä ilman happea ja tässä tulikin tiukka paikka. On sanoinkuvaamattoman kamala tunne kun haukot ilmaa, etkä saa! Keuhkot eivät vaan suostu vastaanottamaan happea niin paljon kuin tarvitsisit! Sillä hetkellä iski jo epäilys siitä, että mahdanko tästä enää selvitäkään. Pistin silmät kiinni ja keskitin kaikki voimavarat vain hengittämiseen ja hoitajat vilisivät ympärillä, pumppasivat paineella nesteitä kehoon ja happea annettiin maskilla. Lääkärikin hälytettiin paikalle. Tilanne onneksi rauhoittui, taju pysyi koko ajan. Lääkäri halusi ottaa musta valtimoverinäytteen jotta näkisi varmasti, millaisia ne mun verikaasut oikein on, kuinka happi ja hiilidioksidi kropassa pyörii. Mua oli siihen mennessä pistelty jo niin paljon ettei mikään enää miltään tuntunut. Tulos oli huono. Tai no, hiilidioksidi poistui hyvin mutta happiarvo oli aivan liian matala. TT-kuvan tuloskin tuli nopeasti. Kun sain kuulla, että keuhkoveritulppaa tai muutakaan tulppaan liittyvää ei nähty olin todella huojentunut! Syyksi paljastui se, että jostain syystä 20% mun keuhkoista oli kasassa! Keukojen alaosat eivät siis toimineet lainkaan! Syitä voi olla monia: jo raskausaikana vauva on saattanut painaa keuhkoihin jo jonkin aikaa ja tila on kehittynyt pikku hiljaa, ylipaino altistaa, tuo ihmeellinen hengitystieinfektio joka mulla oli viikon jo ollut ja mieleeni tuli jälkeenpäin, että olikohan tuo puudutuskin päässyt hieman liian korkealle. Niissäkin kun on aina omat riskinsä. Mutta pääasia oli, että syy löytyi ja nyt alettiin miettimään, että miten sitä hoidetaan. Lääkäri mietti painehoitoakin, mutta ylilääkärin kanssa keskusteltuaan, olivat tulleet lopputulokseen, että pyritään saamaan minut ensin kivuttomaksi jotta se hengittäminen senkin avulla helpottuisi. Epiduraalipuudutus laitettiin, se valitettavasti ei onnistunut täydellisesti. Navasta vasen puoli alavatsasta ja vasen reisi puutui mutta oikea puoli ei juurikaan. Se helpotti kuitenkin kipua sen verran että hengitys alkoi pikku hiljaa sujumaan paremmin ja illalla klo 18.45 lääkäri sanoi, että keuhkot kuulostavat jo paljon paremmalta. Happisaturaatio oli noussut, maskilla se pyöri siinä 93-96% asteikolla joten huomattava parannus! Fysioterapeutti tulisi seuraavana päivänä opettamaan mulle pulloon puhallusta jolla saisi keuhkoja aktivoitua. Kaikki alkoi vaikuttaa paremmalta. Mies ei vaan tiennyt missä viivyin...sain soitettua hänelle kuuden jälkeen illalla ja lyhyesti kerrottua että jonkin ajan päästä pääsen osastolle. Ääntä ei paljonkaan kurkusta tullut, happi kuivasi kaiken ja olin kovin limainen. Suu oli ihan kuiva vaikka nesteitä pumpattiin suoneen koko ajan.

Lopulta pääsin osastolle siinä klo 19 aikaan. Perhe odotti siellä huolissaan. Olin varoittanut Idaa etukäteen siitä, että olen aika hurjannäköinen siellä letkujen ja kaikkien keskellä. Ida otti asian aika rauhallisesti eikä onneksi pelästynyt. Sain Marin ensimmäistä kertaa syliini ja kaikki pelot ja huolet kaikkosivat. Mä olin kuin olinkin selvinnyt!

Perhe joutui lähtemään, jäin huonekaverin kanssa kaksin. Hänelle tehtiin ennen mua sektio joten oltiin molemmat vuodepotilaina. Varjoaineesta johtuen rinnat piti tyhjentää ja sitten pääsin imettämään vauvaa ensimmäistä kertaa. Hoitajat tarjosivat pulloa kun luulivat, etten jaksaisi mutta totta kai jaksoin! Annoin Marin kuitenkin yöksi hoitoon sillä kivut olivat tosi kovat ja yö oli pitkä ja tuskainen. Hoitajat kävivät usein. Mielessä pyöri vaan ajatus siitä, että joutuisin pitkäänkin olemaan sängyssä sillä olo oli aivan hirveä. Lääkkeistä huolimatta kipuja oli jatkuvasti, pää meni vain mukavasti sekaisin kun lääkkeitä annettiin suoraan suoneen, epiduraalitilassa oli kipupumppu ja tarvittaessa sain kipulääkettä vielä lihakseenkin. Mutta jotain outoa tapahtui seuraavana aamuna. Hoitaja laittoi kipupumpun kiinni jotta puudutus lakkaisi ja mahdollisesti pääsisin ylös sinä päivänä. Mitä nopeampaa pääsee sängystä, sitä nopeampaa alkaa toipumaan. Verenpaineet olivat tasoittuneet, sykekin laskenut ja yht'äkkiä huomasin, kuinka olo alkoi selkenemään ja paranemaan. Se oli uskomatonta! Kipulääkkeitä vähennettiin ja olo parani. Kipuja tietenkin oli, mutta pystyin paljon paremmin liikkumaan sängyssä. Kipuhoitajakin kävi juttelemassa ja yhdessä ihmeteltiin, että miten näin voi käydä...musta kyllä tuntuu, että mulla oli paljon parantavia enkeleitä mukana. Yöllä tuli nimittäin niin vilpittömästi pyydettyä apua kipujen helpottamiseen että takuulla joku kuuli ja apuja saatiin ja paljon! Puolen päivän aikaan pääsin vessaan ja illansuussa köpöttelin itsekseni jo suihkuun ilman mitään ylimääräisiä letkuja! Kaikki ihmettelivät...ja mä olin vaan niin kiitollinen ja onnellinen siitä, että olin selvinnyt näin hienosti kaikista vaikeuksista!

Lääkäritkin kävivät mua moikkaamassa ja juttelemassa. Käytiin läpi leikkausta ja näitä komplikaatioita. Oli päätetty varmuuden vuoksi aloittaa mulle vielä antibioottikuuri joka olikin fiksu veto. Tulehdusarvot kohosivat pitkälti yli 100:n ja kuumettakin oli parina päivänä mutta olo parani näistä huolimatta koko ajan tasaiseen tahtiin. Perjantaina pyysin jo päästä kotiin ja koska Mari oli terve, mun voimat palanneet hyvin ja labra-arvot parantuneet, saimme luvan lähteä kotiin.

Nyt kaikki on jo paremmin, itseasiassa oikein hyvin. Hormonit heittävät aika vähän, lähinnä saan sellaisia ihania yli-onnellisuuden puuskia ja itken onnesta kun katselen noita ihania lapsiani joiden eteen tekisin ihan mitä vain. Nöyrä ja kiitollinen olo. En tiedä, kuinka lähellä todellisuudessa olin menettää tämän kaiken mutta tuntuu, että aika lähellä käytiin. Ainakin tunnetasolla. Enkä todellakaan ollut valmis lähtemään minnekään. Selvisin, kun päätin, etten anna periksi tuumaakaan vaan taistelen ja paranen. Asenne ratkaisee ja kun on minkä vuoksi taistella ja selvitä. Ihana elämä, ihanat ystävät, ihana perhe. Elämänarvot saivat ehkä hieman tuuletusta.

Olen taas vahvempi ja viisaampikin varmaan. On aivan voittaja-olo. Selvisin. Olen onnellinen. Onnellisempi kuin koskaan. Kiitos on liian laimea sana kuten olen viime aikoina huomannut mutta miten sen muutenkaan ilmaisee. Kiitos niin näkyville kuin näkymättömillekin auttajille <3.

Viime kerrasta on taas vierähtänyt tovi jos toinenkin. Kevät on jo pitkällä, odotan jo kovasti hiirenkorvia puihin, mutta saattaapa silti vielä hetkonen siihen kulua. Jotsenia ja kurkia on lentänyt sinisellä taivaalla ja västäräkkikin tuli eilen lähelle pyrstöään keikuttamaan. Ihanaa kun kesä tulee ja aurinko lämmittää. Eikä sitä kammottavaa loska-vaihetta sitten juurikaan ehtinyt olemaan. Se on sitä kurjinta aikaa keväässä, mutta nyt kaikki on mennyt ihan hetkessä suuren harppauksen eteenpäin!

Tässä onkin ehtinyt tapahtumaan vaikka mitä. Tai no, ei nyt mitään kovin suuria mut jotain kuitenkin. Kävin lapissa pienellä lomalla ja työpistekin on tässä matkan varrella muuttunut. Ja työaika muuttui myös hieman, nyt olen välillä iltavuorossa ja viikonloppujakin joskus.  Ihan mukavaa vaihtelua ja olen töissä hyvin viihtynyt, se onkin tärkeintä.

Fyysisesti muutoksia tapahtuu koko ajan. työkaveri kiusaa, että mä jo lyllerrän! Hah...vielä on viikkoja paljon edessä niin ei paranis ihan vielä kovasti lyllertää. Pieni potkii ajoittain, liikkeitä sai aika kauan kyllä odotella mut nyt niitä on ihan mukavasti tuntunut. Vielä ne potkut on kovin sieviä, ei tarvitse kylkiluitaan pelätä eikä muutakaan. Viikkoja on nyt reilu 22. Huomenna mennään sitten rakenneultraan ja ehkä selviää, on pieni tulokas sitten tyttö vai poika. Vaan ei sillä ole mitään merkitystä, että kumpi on. Toisaalta tytölle olisi kaikki valmiina ja sitten taas olisihan se mukavaa saada poika sukuun kun lapsenlapsissa ei poikia vielä ole. Mutta kyllä sekin aikanaan selviää, kumpi siellä kasvaa. Ja hyvin on kasvanut.

Maha on selvästi jo kasvanut. Syksyllä mahduin vielä työjakkuun kokoa 38 ja housuihin kokoa M, eilen kävin hakemassa sitten housut kokoa 3XL! Voi luoja...muuten näihin hukkuu mut kun vyötäröllä on ihan pakko olla tilaa! Ei saa yhtään ahdistaa. Ja työjakku on liki polviin saakka, hyvä ettei kompastu! Ja tästä ei vähään aikaan pienemmäksi muututa. Lohduttavaa.

Vointi on nyt ollut tosi hyvä. Ihanaa kun se pahoinvointi on loppunut ja samalla myös mieliala on kohentunut huomattavasti. Näin jälkeenpäin taas ajateltuna niin en ymmärrä, mistä ammensin sen voiman alkuvuodesta kun oli tosi paljon esittelyitä ja olin töissä, olin väsynyt ja huonovointinen ja silti selvisin kaikista vaadittavista töistäni! Ja vaihdoin työpaikkaa ja opettelin siellä kaiken uuden. Aika hyvin kyllä selvisin sitten loppujen lopuksi vaikka välillä kyllä kieltämättä tuntui, että se jatkuva pahoinvointi ei helpota koskaan. Se on tosi raskasta ja vaatii kyllä naiselta paljon. Jokaisen miehen pitäisi kyllä kokea sama ainakin jossain määrin, jotta ymmärtäisi, kuinka paljon tukea nainen silloin tarvitsee, vaikka ei sitä ehkä itse silloin oikein huomaakaan.

No mutta nyt on tilanne jo toinen. Edelleen on totuttelemista tähän uuteen  elämään sisälläni, mutta helpompaa tämä on jo kuin alussa. Ei äitiys tule kaikilta luonnostaan, varsinkin jos raskaus tulee yllättäen (ei yllätyksenä, vaan todellakin yllättäen). Kaikki vaatii aikansa ja onhan tässä vielä matkaa, yli puolen välin ollaan joten voiton puolella, eikähän tämä loppuun saakka hyvin mene. Kunhan muistaa olla itselleenkin tässä armollinen ja hyväksyä kaikki ne ristiriitaiset tunteet, joiden kanssa ajoittain painiskelee.

Nyt pitääkin mennä jo taas, töiden ohessa tätä koitin vähän päivittää, pitää palata asiaan vielä paremmalla aikaa :)

Niin nämä päivät vaan menee, yllättävän nopeasti. Maaliskuu on kohta puolessa välissä ja kevät on jo alkanut. Kävelylenkit on olleet kerrassaan upeita kun aurinko paistaa ja sen ihana valo heijastuu valkeilta hangilta. Nyt jos koskaan pitää nauttia näistä päivistä. Kohta on taas kovin loskaista ja kuraista kun lumet lähtevät sulamaan oikein urakalla. Tosin nää arkipäivät menee väkisinkin täälläs isätiloissa kököttäessä kun on töissä, mutta onneksi iltaisin on jo pitkään valoisaa ja ainahan on viikonloput!

Tänään taas väsyttää. Kasvava maha vaatii selvästi veronsa. Olin ennen mahdoton illanvirkku. Vaikka aamuisin oli aikainen herätys niin helposti tuli valvottua puolille öin ja lyhyetkin yöunet tuntuivat ihan hyvin riittävän. Ja mitäs nyt sitten...yöpuku hakeutuu ylle jo seitsemän jälkeen illalla ja uni vilkuttelee silmäluomien alta jo ennen yhdeksää. Ja auta armias jos on illalla jotain menoa ja nukkumaan meno viivästyy, pääsen nukkumaan vasta esimerkiksi kymmenen jälkeen, niin aamulla on työn ja tuskan takana nousta sängystä. Ja koko päivän saa haukotella ja silmät on punareunaiset, heh. Onneksi nukun kyllä ihan kohtalaisen hyvin vielä. Muutaman kerran yössä heräilen ja tietty ainakin kerran on noustava vessaan, mutta olen kyllä tyytyväinen siitä, että unen laatu on ainakin vielä ihan hyvää. Tuntuu vain siltä. että mikään tuntimäärä yössä ei riitä.

Se kammottava ja ällöttävä pahoinvointi alkaa onneksi olla jo ohi. Aivan mahtavaa! Maailma tuntuu ja näyttää heti paremmalta paikalta, kun olokin on parempi. On virtaa ihan eri tavalla kuin pari viikkoa sitten. Viime viikolla pääsin combat-tunneille pitkästä aikaa ja kyllä se oli niin ihanaa saada tää ruho taas edes vähän liikkeelle. On vaan niin vaikeaa tajuta, ettei saa enää rehkiä niin kovin kuin ennen. Biisit ja fiilis meinaa väkisellä viedä mukanaan ja kun ohjaaja huutaa edessä, että  "anna mennä, täysillä, paha olo pitääkin tulla", niin kyllä siinä meinaa olla vaikea itseään pidätellä. Pieni masussa kyllä ilmoitti perjantaina, että on varmaan hyvä muistaa minutkin ja tajusin ottaa rauhallisemmin. Nyt olenkin keskittynyt vaan ulkoiluun. Perjantaina voisi taas kokeilla combatia, se on kuitenkin intohimoni.

Tämä väli on tuntunut kamalan pitkältä. Siis väli edellisestä ultrasta seuraavaan neuvolakäyntiin. Tammikuun lopussa oli ultra ja neuvola on vasta huomenna. Pienen liikkeet ei taida ihan vielä tuntua. Tai sitten en vaan jaksa keskittyä niitä tunnustelemaan. Iltaisin kun käyn nukkumaan olisi otollinen hetki kuulostella siipien sivelyä vatsanpohjassa, mutta mä onneton nukahdan aina alle kahdessa minuutissa! Kuulostele ja tunnustele siinä sitten! Muutaman kerran on käynyt niin, että kun olen jotain telkkariohjelmaa katsellut ja makoillut sohvalla, olen yht'äkkiä havahtunut siihen, että mikähän tuo oli, ihan kuin jokin pieni kupla olisi poksahtanut alavatsalla. Mutta ne on olleet ja menneet niin, että olen ollut keskittynyt johonkin muuhun enkä ole heti tajunnut, että sehän saattoi olla vauva!

Eilen sain postissa ensimmäiset äitiysvaatteet. Ihanaa kun ei housut enää kiristä! Paino on kyllä ihan syntisen paljon noussut ja joka päivä kauhistelen itseäni peilin edessä, kuinka vaan paisun ja turpoan. On edelleen kova pala hyväksyä se, että suurenen koko ajan. Eikä nyt mahan kasvaminen mitään haittaa, pyöreä vauvamasu nyt on ihan kivakin, ainakin näin alkuun, mutta kun turpoan niin muualtakin. Jalat tässä joutuu jo nyt koville kun paino on noussut niin paljon ja muutenkin mulla on taipumusta siihen, että jalat hieman turpoavat päivän aikana. Ei yhtään mukavaa. Taas eilen katselin noita jalkoja ja hirvittelin, kuinka reidetkin on paisuneet. Näkeehän sen, että nestettä niissä on ja sen tunteekin kyllä itse hyvin, mutta minkäs teet? Kävin lenkillä,  ihan lyhyen matkan hölkkäsinkin varovasti ( mikä ihana tunne! ) ja pidin jalkoja koholla mutta eipä tuo paljon auta. Millaiset pönköt nuo mahtaa kesällä olla kun maha vielä kasvaa ja painokin nousee entisestään. Tarvitsen pyörätuolin...Ikävin asia on se, että vanha vaiva oikeassa pakarassa on alkanut pahasti vihoittelemaan. Piriformis nostelee ikävästi päätään. Eilen illalla venyttelin melkein tunnin, mahan kanssa hiukan hankala venyttää juuri pakaraa mut hätä keinot keksii. Välillä sattuu niin, että jalkaa ei saa nostettua esim sohvalle. Että kiva. Kyllä on niin auvoista ja ihanaa aikaa tämä raskaus, että suosittelen ihan kaikille vaan! Kunhan tämä kroppa nyt nämä kuukaudet suunnilleen ehjänä kestää niin hemmottelen itseni tärviölle syksyllä jumppaamalla ja juoksemalla ja nauttimalla liikunnasta taas täysin rinnoin! Ja uskokaa tai älkää, mutta tuo ajatus kantaa mua eteenpäin päivästä toiseen.

Olen mä tässä jotain tärkeääkin oppinut. Osaan kuunnella kehoani paremmin, olen ehkä armollisempi itselleni nykyään kaiken suhteen. Ainakin osaan nukkua!

Viime viikolla työkaverin huoneessa kuunneltiin pienen sydänääniä. Oli upea tunne kun keskellä työpäivää muuten hiljaiseen huoneeseen levisi vahvat sydänäänet. Hymy nousu huulille, kyllä siellä kasvetaan kovaa vauhtia ja sydän lyö voimakkaasti! Työkaveri sanoi ihanasti, että siellä hän on, äidin kanssa töissä. Oli herkkä hetki.

On tässä siis niitä huonoja ja ärsyttäviä puolia, mutta kun asiaa miettii, niin kyllä mä tätä pientä kovasti odotan jo. Enkä ole ainoa, häntä odottaa ihan koko perhe, tuleva isosisko varsinkin! Sukupuolen haluan kyllä tietää, seuraava ultra onkin ihan pian ja toivottavasti siinä selviää sitten kumpaa odotellaan. Musta jotenkin tuntuu, että tyttö sieltä tulee mutta se nyt ei ole ollenkaan varmaa. Luulin viimeksi koko raskausajan, että odotan poikaa ja tyttöhän sieltä tuli. Joten mun veikkaukset on mitä sattuu. Ihmekös en koskaan lotossakaan voita.

Tästä tulikin oikein vauvakirjoitus. On mun elämässä hei paljon muutakin! Ensi viikon viikonloppuna on päällikköseminaari Tampereella ja sit 24 pvä on synttärit ja sen jälkeen lähdenkin hyvin ansaitulle reissulle lappiin! Ihanaa kun pääsee pohjoiseen. Siellä kun on asunut aikoinaan 12 vuotta niin on jäänyt sellainen sanomaton kaipuu päästä sinne edes välillä. Kunpa näkyisi revontulia! Täällä etelässä ei sellaisia kunnon revontulia oikein näe. Pohjoisessa taivas leiskuu vihreänä ja joskus punaisenakin. Vihreänä useammin kylläkin. Se on sanoinkuvaamattoman kaunista. Ja maaliskuun loppu on aivan loistavaa aikaa käydä pohjoisessa. Kun sen karu ja upea luonto, erilaiset ihmiset ja kiireetön tunnelma iskevät niin se on menoa...pohjoinen on upea jokaisena vuodenaikana.

Mä olen tätä tässä töiden ohessa kirjoittanut ja nyt on kyl paneuduttava töihin entistä tarkemmin vaikka ihan rauhallinen aamupäivä onkin. On tuossa kuitenkin aika paljon paperihommaa tehtävänä ja saneluja purettavana ja postitukset sun muut tehtävä. Mukavaa loppuviikkoa

 

 

 

Ja viikko on tässä melkein taas mennytkin, töissä viimeistä tuntia vietän ja ensimmäistä kertaa tällä viikolla on tilanne, että kaikki työt olen saanut tehtyä ja ketään ei ole jonossa eikä puhelinkaan nyt soi. Ah...onkin ollut jotenkin kovin sekava ja kiireinen viikko, flunssa-aalto pyyhältää läpi Suomenmaan ja se tuntuu ja näkyy täällä töissä kyllä hyvin!

Mutta tänään alkaa viikonloppuvapaa ja se alkaa mukavissa merkeissä, pikkuneiti menee hoitoon ja me vanhemmat päästään teatteriin hetkeksi irti kaikesta arjesta ja saadaan yheistä aikaa viettää edes hetki. On vain yksi ongelma. Mitä mä laitan päälle??? Mitkään hienot entiset juhlatamineet ei mene missään tapauksessa enää ylle, housut menee ehkä polviin saakka ja paidat jää jo rintojen kohdalta monta senttiä vajaaksi. Aika suuri ongelma etten sanoisi. Aina sama ongelma kun on lähdössä jonnekin, on sitten raskaana tai ei, koskaan ei löydy mitään sopivaa päälle pantavaa? Mutta tää on kyllä oikeasti nyt iso ongelma. Voin jo sieluni silmin nähdä, kuinka vielä vähän ennen lähtöä tuskailen vaatteiden kanssa ja väännän itkua, kun mitään sopivaa ei löydy ja kaikki vaatteet ahdistaa tai on rumia, vanhoja tai rikki. Sitten alan tiuskimaan ja haastamaan riitaa ja loppujen lopuksi saan molempien illan pilalle kiukuttelullani. Heh. Näinhän se menee usein? Mutta nyt kun se on tähän kirjoitettu, niin ehkä se ei menekään niin. Jos mä vaikka satunkin mahtumaan vielä johonkin kohtuullisen siistiin ja tarpeeksi hienoon asuun ja päästään ihan ajoissa lähtemään. Näin pitää uskoa ja ennen kaikkea asennoitua, jotta ilta onnistuu.

Olen muuten huomannut, että liikutun nykyään ihan kummallisista asioista. Katselin sunnuntaina kuorosotaa elämäni ensimmäisen kerran. En katsonut sitä ihan kokonaan koska joku kuoro ei oikein sytyttänyt niin menin keittiöön kesken kaiken jotain tärkeämpää tekemään. Ja nyt kun aloin tätä tyhmää juttua kirjoittamaan, niin unohdin jo, että mikä siinä niin liikuttavaa muka oli silloin! Näinhän se menee, raskausdementia. Mutta kuitenkin, jokin kuoro siinä kosketti, en muista mikä ja miksi, mutta sen muistan, että tunsin itseni todella typeräksi siinä silmät kyynelissä istuessani ja katsellessani jotain kuorosotaa! Hei haloo! Ryhmähenki siinä taisi jotenkin niin voimakkaasti tulla esille että se liikutti. Ja eilen luin töissä jostain vauva-lehdestä erään naisen synnytystarinan. Luin sitä sydän pamppaillen ja kädet täristen, kun se oli niin jännittävä ja tietenkin, kun lopusta tuli sitten onnellinen, niin taas kostui tämän yksilön silmät. Voi elämä mun kanssa.  Onneksi tämän iltainen esitys on komedia eikä mikään draama.

On muuten komeasti särkenyt pää tässä pari-kolme päivää. Flunssa alkaa helpottaa mut päätä ja poskionteloita särkee. Eilen menin töistä suoraan kotiin, otin särkylääkettä ja painuin sänkyyn, nukuin melkein 3 tuntia ja silti vaan särki pää kun nousin ylös. Lisää lääkettä ja itsensä kokonaisvaltaista hoitoa ja olo hiukan helpotti. Muutenkin olo oli eilen aika mukava, pahoinvointia ei paljonkaan ollut ja illalla jo elättelin toiveita siitä, että nyt se jää jo kokonaan. Turha toivo vielä. Seuraillaan...

Kello käy ja kotimatka on lähellä. Tohtori lupas vilakista noi poskiontelot joten kipaisenpa sinne ja sit kotiin. Jos ehtis vaikka päiväunet ottamaan ennen teatteria niin oliss it skarppina siellä

Viikonloppuja!