Tyhjän paperin kammo, vai pitäisikö sanoa tyhjän näytön? Siitä on niin kauan aikaa, kun olen jotain kirjoittanut, siis ihan asiaa tarkoitan. Juuri toissapäivänä muistelin, kuinka kirjoittaminen oli yläasteella ja lukiossa oikea henkireikä. Kirjoitin kaikesta sujuvasti ja äidinkielen tunnit olivat lempitunteja. Ainekirjoitusta odotin kuin kuuta nousevaa ja kun se tuli, ei 2 tuntia riittänyt vaan usein piti ainetta jatkaa vielä kotona. Ja niitä sitten luettiin melkein poikkeuksetta koko luokalle. Ja lukiossa sama peli jatkui. Abi-vuonna kirjoitin läpi vuoden aineita, jotka opettaja arvosteli L-tasoisiksi, mutta kuinkas kävikään sitten varsinaisissa kirjoituksissa...C pamahti papereihin ja pettymys oli todella karvas! Edelleen harmittaa, kun en sitten käynyt arvosanaa korottamassa kun siihen olisi ollut mahdollisuus. Vai meniköhän siinä usko omiin taitoihin enkä uskaltanutkaan ottaa riskiä, että en saisikaan arvosanaa nostettua? No mutta tässä sitä nyt sitten harjoitellaan kirjoittamisen jaloa taitoa uudestaan, eiköhän tämä tästä ala suttaantua!

Ajatuksena oli, että kirjoittaisin tätä nyt raskausaikana ja purkaisin tänne näitä raskaanaolevan tuntoja. Raskausblogeja taitaa kyllä olla maailma pullollaan, joten tänne kyllä tulee muutakin tekstiä kuin vaan jotain vauva sitä ja vauva tätä-soopaa. Mulla kun ei oikeastaan vieläkään ole mikään järkyttävä vauvabuumi päällä. Oikeastaan en edes meinaa jaksaa sellaista vauva-hömpötystä mitä jotkut raskaana olevat pitää. Muistan kyllä, että olin itse ihan mahdoton kun odotin Idaa, mutta se oli silloin ja tämä on nyt. Lähinnä tällä hetkellä tämä olotila on erittäin epämiellyttävä. Juu,  järkyty vaan lukija mutta näin se nyt on. Siis totta kai olen onnellinen kun meille on suotu tällainen ihme, mutta kunpa nyt tämä aika vaan menisi äkkiä ohi! Ja miksi minusta nyt tuntuu tällaiselta? Syitä on monia ja suurin syy on, että voin jatkuvasti pahoin. Joulun aikaan se alkoi ja loppua ei näy! Se kuulkaas vetää jo pikku hiljaa aika kypsäksi. En ole oksentanut kertaakaan, koska siitä kieltäydyn ja sinnittelen (menee kaikki pintaverisuonet kasvoista oksentaessa poikki ja pitää töissä tehdä ihmisten kanssa yhteistyötä), mutta pahoinvointi voi iskeä missä vaan ja milloin vaan, ihan muutamassa sekunnissa. Ja todellakin nostan hattua niille naisille, jotka oksentavat solkenaan monta viikkoa, saattavat joutua jopa sairaalaan! Olette te vaan sissejä! Tämä tuntuu jo ihan tarpeeksi pahalta. Sama juttu oli silloin Idastakin, silloin kyllä laattakin lensi komeasti mutta musta tuntuu, että se kesti vähemmän aikaa...Kaikkein ikävintä on se, että kun se paha olo iskee niin se ihan lamaannuttaa, en saa mitään aikaiseksi vaan makaan vaan sohvalla ja yökkäilen. Sillä hetkellä ei jaksa edes puhelimeen vastata, mikään ei huvita eikä mikään kiinnosta. Toisaalta niistä hetkistä kun ei juurikaan vatsassa vello, osaa ehkä nauttia paremmin kuin koskaan. Olen ottanut pahoinvointilääkettä, ulkoillut, liikkunut, syönyt, juonut, kironnut ja pärrännyt ja mikään ei ole auttanut. Ja sen pitäisi lohduttaa, että  "kun äiti voi pahoin, on vauvalla kaikki hyvin". PAH! Kukaan mies ei kestäisi tällaista sanon minä. Turpoat joka suuntaan ja on paha olo ja vaatteet ei mahdu päälle etkä voi tehdä enää niitä asioita, joista sait suurimman nautinnon! Tai siis riippuu tietenkin mistä sitä nautintoa on saanut, mun kohdalla aika moni harrastus on jäänyt hyvin vähiin ja ensi kesän suunnitelmat menikin yht'äkkiä ihan uusiksi. No niitä voi sit aina jatkaa synnytyksen jälkeen, mutta meneehän tässä taas aikaa kun totuttelee ajatukseen, että mun kehoa oikeasti valloittaa toinen ihminen ja mun tehtävänä olisi nauttia tästä kaikesta. Mutta missä se nautinto oikeasti on?

Vaikeinta tässä on ollut varmaankin se, että olen koko ikäni paininut painoni kanssa. Sain juuri ihanasti kiloja pois, peräti 24 kiloa ja näkyi ja tuntui ja olin pitkästä aikaa jopa hieman tyytyväinen itseeni. No nyt...sinne se menikin jo. Nekään housut, joita pidin lihavimmillani eivät kohta mahdu päälle. Rinnat suurenivat heti raskaaksi tulon jälkeen puolella ja maha turposi taas massiiviseksi höllyväksi makkaraksi. Tunne tässä sitten raskauden iloa! Eikä tässäkään paljon lohduta, vaikka ihmiset ympärillä lohduttavat, että kyllä se siitä sitten lähtee ja olet vaan tarkkana, se kuuluu asiaan. Totta kai se kuuluu, mutta ei mun silti siitä tarvitse pitää! Ja kunhan raskaus alkaa näkymään niin tilanne on aivan eri, vatsa pyöristyy kauniisti ja saa pitää kivoja äitiysvaatteita, mutta tällä hetkellä kaikki vaatteet ovat epäsopivia ja näytän vain siltä, kuin olisin lihonut ne kaikki laihdutetut kilot takaisin. Ja mikä työ ja tuska niissäkin oli, yli vuoden sinnittelin ja taistelin ja jo reilussa kuukaudessa näytin siltä, kuin en olisi koskaan laihduttanutkaan. Enkä todellakaan jaksa enää kuulla, että kyllä ne siitä sitten lähtee...Tämä tilanne on nyt eikä tulevaisuus lohduta tällä hetkellä.

Kunhan tulee se päivä, että voin ihan todella sanoa, että onpa kiva olla raskaana, ihanaa kun ei ole enää paha olo ja vatsakin on kasvanut mukavasti. Se päivä on tulossa, toivottavasti pian. Tämä on aika raskasta, oikeasti. Jokainen, joka on kokenut edes jotain vastaavaa, tietää kuinka paljon vaatii edes käydä kaupassa tai viedä roskapussi kun paha olo iskee. Ei tämä ole pelkkää onnea ja huumaa, vaan koko ihminen tässä joutuu aika koville. Odotan tietenkin, että saan pienen uuden ihmisen syliini ja tiedän, että siinä hetkessä kaikki tämä kurjuus jää taka-alalle, mutta kunpa vain aika menisi äkkiä.

Tähän loppuun vielä täytyy sanoa, että eilen illalla kun makoilin sohvalla ja katselin jotain turhanpäiväsitä ohjelmaa telkkarista, tunsin töytäisyn vatsassani. Tuntui siltä, kuin se pieni ihana ihmeellinen Natunen olisi kääntänyt oikein kunnolla kylkeä ja siinä samalla töninyt myös minua. Sillä hetkellä annoin maailmalle anteeksi kaikki alkuraskauden kärsimykset...

...pieneksi hetkeksi...myöhemmin ne kyllä palasi hyvinkin mieleen!